United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä. Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli luullut kihlausaikana.
Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta... Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään. »Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa.
Hän olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun pidä minusta pahaa kuulla."
Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet, koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet. Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka? Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi Emmi hiljaa. Arka toivo heräsi hänen povessaan. Mitä tuolla tekee?
Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa. Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen. Aura uskalsi kysyä vielä: Ja sinä? Oletko sinä nyt onnellinen?
Se ääni, hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa. Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka katalasti se olikaan teeskennellyt! Olla olevinaan vaimo, ja samaan aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan.
»Hänhän aivan menehtyy», huusi ääni hänen povessaan. »Hän kuolee sinun tähtesi!» Hän tarttui tytön käteen, joka hervotonna jäi lepäämään hänen käteensä. »Regina puhu toki etkö lainkaan iloitse siitä, että olen täällä jälleen?» Regina kyyristihe kuten silloin, jolloin hän vielä pelkäsi lyöntejä.
Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle, hilpeälle, oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella huolensa, kun sai puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren aarteen kätkenyt sinne talliin taas huomeneen asti. Jukke lukee Antin kirjettä. Mutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke ennen markkinoita itselleen.
Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys, mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni! Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan häntä... Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän.
Ja kaikki kelpo sotureja, jotka ilolla olivat lähteneet sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, saadakseen täällä kurjan kavalluksen uhreina surkean lopun. Hän tarttui sylin ristiin ja painoi kasvonsa rosoiseen runkoon, jonka sälöt raapivat hänen ihoaan. »Syytä häntä koko maailman nähden», huusi ääni hänen povessaan, »häntä ja Reginaa ja tee sitten loppu itsestäsi ja tytöstä.»