United States or Colombia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä rakastan sitä, sillä ovathan Lygian kädet sen valmistaneet, ja vihaan sitä, sillä sehän se meidät eroittaa. Välistä luulen noitakeinojen olevan vaikuttamassa ja että theurgos Pietari, joka sanoo olevansa yksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja kaikkia hänen edeltäjiään ja että juuri hän on houkutellut ansaansa Lygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut.
"Tapasin Acten luona Pomponian, joka sanoi minulle: »suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille." "Nähtävästi heidän jumalansa on aika hyväntahtoinen herra. Hahhaa! Suokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa merkiksi tytön syliisi." "Huomenna minä toimitan hänelle suuren juhlauhrin. En voi syödä, en kylpeä enkä nukkua.
Mutta tiedä, ettet ole meidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on Caesar lähettänyt miehensä meidän taloomme." Päällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä. Lygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi.
Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa sinut takaisin Pomponian luo." Mutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään toisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat rupesivat rukoilemaan Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa. Acte, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut riistää silmiään Lygiasta.
Vinitius ymmärsi niinikään, että jos hän lupaa, vaikkapa vannomalla vakuuttaa vievänsä Lygian Pomponia Graecinalle, niin heillä on syytä olla uskomatta hänen sanoihinsa eivätkä he niihin uskokaan. Olisihan hän voinut tehdä sen aikaisemmin. Olisihan hän voinut mennä Pomponian luo ja vannoa, että luopuu tytön etsimisestä.
Lygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa, painoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi: "Tiedäthän sinä..." Vinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten hän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat avautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen.
Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella. "Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?" "Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo." "Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista." Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani.
Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut niissä kasvoissa, jotka joka päivä tai oikeammin sanoen joka yö häntä ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin.
"Siis," puuttui Petronius puheeseen, "Pomponia ja Lygia myrkyttävät kaivot, ottavat kiinni lapsia kadulta ja surmaavat, viettävät rietasta elämää! Tyhmyyksiä! Sinä Vinitiushan olit pitemmän aikaa heidän talossaan, minä olin vain käymätietä, mutta tunnen sekä Auluksen että Pomponian ja Lygian niin hyvin, että voin sanoa: panettelua! hullutusta!
"Hän ei ole orjatar, mutta hän on kuitenkin katsottava kuuluvaksi Plautiuksen »familiaan», palvelijakuntaan. Tai ehkä häntä orpolapsena voipi pitää »alumnana», kasvattityttärenä. Plautius saattaisi luovuttaa hänet sinulle, jos tahtoisi." "Sinäpä et tunne Pomponia Graecinaa. Sitäpaitsi he molemmatkin kohtelivat häntä kuin omaa lasta." "Tunnen kyllä Pomponian. Hän on aivan kuin sypressi.