United States or Togo ? Vote for the TOP Country of the Week !
Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"... Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "
He olivat hyviä ystävyksiä... Mutta kenties on lukija ikävystynyt, istuessaan minun kanssani tilallisen Ovsjanikov'in luona, ja siksipä mä kaunopuheliaasti vaikenenkin. Oli syksy.
Sittemmin nai Lejeune hänen kasvattinsa, rupesi valtion palvelukseen, tuli tilanomistajaksi, naitti tyttärensä Orlovilaiselle hovinherralle Lobisanjeville, virasta eronneelle rakunalle ja runoilijalle, ja siirtyi itsekin asumaan Orlov'in lääniin. Tämä nyt oli se sama Lejeune, elikkä, niinkuin häntä nyt nimitetään, Frans Ivanitsh, joka minun aikanani astui Ovsjanikov'in luokse.