Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
Sytyttäessään valkeata pesään ja nostaessansa sinne vesipannua keittääksensä kahvia itselleen ja pojallensa, laski hän että hänen miehensä varmaan oli lähtenyt Waldheimistä kello kuusi ja että hänen siinä tapauksessa siis piti saapuman kotiin kello kahdeksan paikoilla. Kello oli silloin seitsemän tunti vielä ja kaikki surut ja huolet olivat sitte päättyneet.
Tuo merkillisten uniensa kautta tuttaviensa seassa kuuluisaksi tullut vanha nainen, Saara Sulkava, sai meidän turvetöllimme asunnoksensa. Siinä hän pitkitti elatuskeinoansa nuuskan tekemistä ja teki joskus lyhempiä ja pitempiä matkustuksia toisessa virkatoimessansa hieromisessa. Näillä retkillään hän tavallisesti jutteli uniansa naisille ja joskus merkillisempää unta nähtyänsä rohkeni hän jutella sitä vaikka kenelle hyvänsä. Sattuipa kerran samana talvena, jonka oloista tässä edellä olen puhunut, että Saara tuli käsketyksi meille hieromaan isäni kylkeä, jonka hän oli vähän vikuuttanut isoa hirttä nostaessansa. Kyljen hierottuansa alkoi hän juttelemaan erästä unta, jonka hän oli nähnyt uuden vuoden päivää vasten yöllä, vaan josta hän ei ollut vielä kenellekään jutellut, vaikka silloin oli jo kevät-talvi, vähän ennen Pääsiäistä. Näin hän kertoi: Raskaalla mielellä laskin itseni levolle uuden vuoden aatto-iltana, sillä sydäntäni painoi vuoden loppuessa, niinkuin raskas kivi, koko mennyt elämäni. Kuitenkin nukuin kohta maata pantuani ja olin seisovinani Limingan kirkon mäellä. Yksi mies seisoi vieressäni siistissä talonpojan puvussa, katsellen etelään päin. Minä rupesin puhuttelemaan miestä ja kysyin ensiksi hänen nimeänsä, johon mies vastasi: minä olen Pohjanmaan maanviljelyksen henki. Niinkuin ei viljelystä kukaan säikähdä, niin en minäkään sen henkeä säikähtänyt, vaan kysyin häneltä: Onko maanviljelykselläkin henki? Tuohon pudisti henki päätänsä eikä virkkanut mitään ja minä huomasin sen olevan merkin, ettei minun pitänyt turhia häneltä kyselemän. Vähän aikaa siinä seisottuamme, aloin minä kuulla sotatorven pauhinaa ja hirmuista kanuunain jyskettä ja savua ja tulta näin minä Oulusta päin. Minä hämmästyin, että tahdoin kaatua, nähdessäni Oulun savun ja tulen, sillä luulin tuon kauniin kaupungin pian vihollisten käsissä tuhkana olevan. Hetken päästä kuitenkin taukosi jyske enkä enään tulta enkä savua nähnyt. Mutta sen sijaan kuulin minä hirmuista rytinää etelästä päin ja vähän ajan takaa alkoi sotajoukkoja hirmuisella kiireellä marssia läpi Limingan kylän ja he paiskasivat talot tuleen ja monilukuisia, hätäisiä ääniä ja porua alkoi kuulua tulessa palamien talojen seasta. Veripunaisten lyhtyjen valossa marssivat joukot pohjoiseen ja pian oli koko Liminka rauniona ja minä rupesin itkemään tuon kauniin kylän surkeutta. Mutta henki sanoi:
Köyhimmätkin saavat tuta, että heille pappilassa aina on avoin ovi, josta heitä ei koskaan ajeta pois. Ne jotka ovat syvimmälle vaipuneet, saavat tuta, että siellä aina on käsi, joka ei pelkää saastuvansa heitä koskiessansa ja heitä heidän lankeemuksestansa nostaessansa. Ja kaikki tämä ei ole mikään romantillinen puuha, vaan suora velvollisuutemme, joka on sitä suloisempi.
Minä jatkan kirjoitustani enkä ole kuulevinani hänen tulevan, mieheni, joka on antanut minulle enemmän anteeksi, kuin voin käsittääkään. Minä nauran aina hänelle hänen nostaessansa minut syliinsä ja ikäänkuin puolustautuakseen sanoessansa isälleni: "Onhan hän vanhin ja ajattelemattomin kaikista lapsistani."
Päivän Sana
Muut Etsivät