Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. heinäkuuta 2025
Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa tappaissaan sen. Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka puulautuu kuin pölkky päistikkaa mereen.
Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo. Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.
Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten repi veljen punaista tukkaa. Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.
Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan. Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista: »Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.» Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee nurkkaukselle ja alkaa kiivetä.
Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli kaikessa salaisuudessa sanottuna Paljas-Pekka. Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia. Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka hänestä sitten tulikin.
Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo olivat varmoja, että tietysti hän häviää. No, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella touhulla. Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin.
Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt.
Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita. Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä, joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa. Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan, jäi hampaistaan riippumaan ja kädet olivat vapaina.
Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon halusta.
Päivän Sana
Muut Etsivät