Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. marraskuuta 2025
Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna ikänä voi loppua.
Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000 kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta.
Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen. »Miksis kultani hylkäsit mun?» Maailma musteni Johanneksen silmissä.
Skotlannin kruununperillistä käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa tilaisuudessa ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti loppua. Prinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias tämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon.
Mutta silloin hän vaan punastui ja nauroi hiljaa ihankuin koulutyttö. Tuosta kaikesta huolimatta oli Sten ennen kesän loppua päässyt selville, että hän rakasti tätä lasta rakasti häntä niin, että tytön vastarakkaus oli hänestä aivan sama kuin uusi elämä. Eikä hän kumminkaan saanut kosineeksi. Mitenkä olisikaan käynyt puhua rakkaudesta nauravalle, huolettomalle pikku tytölle!
Olisin mielelläni jatkanutkin, mutta äitini oli ollut oikea profeetta; varat olivat loppuneet ja koulun-käynnin täytyi loppua. Olin silloin 16:ta vuotias ja Pohjalammin Esteri kävi viidettätoista. Minusta tuli siis taas "maan-mies", ja rupesin auttelemaan vanhempiani heidän töissään.
"Je suis trop vécu!" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut ummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja kumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä kurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä voikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä näkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä.
Hänellä oli vielä muutamia juveleja, joita hän aikoi myydä Kairossa semmoisesta hinnasta, joka riitti hänen tarkoituksiinsa; ja kaikkia elämän intohimoja jo nuorena tyydytettyänsä hän tahtoi vartoa olemisensa levollista loppua jossakin ihanassa yksinäisessä paikassa kauniin toverinsa kanssa.
Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä pitänyt tänvertaista minään.
»Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en likimainkaan tuntenut, »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta minä olen mennyt jo liian kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.» »Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on ammattiveljien keskinen salaisuus.
Päivän Sana
Muut Etsivät