United States or Malawi ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Minun täytyy mennä kaupunkiin etsimään itselleni yösijaa", vastasi Laurits synkeänä, mutta vähän rohkeammin viinin jälkeen. "Mitä tulethan asumaan matami Torvestad'in luona? Eikö niin? Matami?" "Ei", vastasi tämä kuivasti, "kuten tiedätte minun luonani asuu enimmiten hurskaita nuoria ihmisiä. Minä en vastaan-ota meriväkeä."
Ponnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että pääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran pienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti: "Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. Laurits! oma Lauritsini!"
Kun hän nyt seisoi Henrietten edessä, joka katsoi levottomasti hänen kasvoihinsa, ei hän tietänyt mitä tehdä. Mutta Henriette, joka oli saanut tarpeeksi paljon viittauksia viime aikoina, rohkaisi mielensä ja sanoi puoliääneen: "Hans, minä olen kihloissa". "Minä olen antanut Laurits Seehus'ille valani elämässä ja kuolemassa", lisäsi hän, katsoen vakaasti Fennefos'iin.
"Tahdoin tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä." "Hän on perheen-huoneessa." Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä lapsia.
Henriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei Laurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei hänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa sai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin rajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen vettä hänen päällensä.
Kokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti pojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland, olivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan tätä kaikkea. Henrietteä ei kukaan katsellut paitsi Laurits; tyttö istui häpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.
Vaikkapa olisikin toivonut hänessä olevan vähän enemmän merimiehen verta. Usein hän ajatteli kuinka hyvältä olisi tuntunut jättää "Perheen toivo" pojallensa semmoisen kuin Laurits Seehus hänen olisi pitänyt olla. Romarino Worse oli todellakin mitä hän näytti olevan keikari, joka käytti hyväkseen isänsä rahoja ja sydämessään ylenkatsoi halpaa kipparia, jota hän aikanaan oli äidiltänsä oppinut.
"Oletko hassu?" sanoi Henriette suutuksissaan, "luuletko että Laurits varastaa! Ei, he ottivat sen vaan ottivat, ymmärrätkö, oven takaa, oven takaa Worsen ryytipuodista tuommoisen köysi-raaskan, joka ei ollut kuudenkaan killingin arvoinen rikkaalta kippari Worselta, sekös nyt mitään tekisi?"
Kaikilla oli ollut niin paljon mielenliikutusta, että väsymys heidät valloitti kun myrsky ei enää riehunut niin ankarasti; sairas makasi äänetönnä ja tyyneenä. Muutamat nukahtivat; Sivert Jespersenkin ummisti silmänsä; vaan hän ei nukkunut, hän yhä lukua laski. Lukeminen taukosi. Oli vallan hiljaa huoneessa. Mutta yht'äkkiä kaikki heräsivät. Sillä sängystä Jaakko Worse huusi; "Laurits!
*Rosmer*. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda. Luopunut meistä. Johannes Rosmer luopunut. *Rosmer*. Minä olisin ollut niin iloinen niin sydämmestäni onnellinen siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle katkeraa surua. *Kroll*. Rosmer, Rosmer! Tämä oli ankarin isku!