Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. kesäkuuta 2025
Jok' ei myös ollut tuttu vanhastaan; Nyt oltiin siellä, jonne pohjanpalo Ei kuuna kulloin pääse paistamaan, Se viiva on jo meidän takanamme, Mi kahteen puoliskohon jakaa maamme.
Ei ole tuossa miehen naista, Eikä miehen morsianta: Paha raiska paita päällä, Jatketut sukat jalassa, Silmät pesty silloin tällöin, Silmäkulmat milloin kulloin, Suut' ei siivottu ikänä, Poskipäit' ei polvenahan.* Enpä tainnut tuota naia, Kun oli musta kun torakka; En tainnut vihille vieä, Panna en papin etehen. Vaimon saanut. "Annas minulle Anniasi, Liitä lempilintuasi!"
"Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu," vastasi ukko entistä leppeämmällä äänellä. "Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin kulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo ajelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi oman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa.
Aamusta iltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa hoitamassa, kulloin kulkien warastopaikoissa, joko antamassa niistä tahi ottamassa niihin liikkeessä kulkewia tawaroita. Tämä waikutti sen, että hän aina wähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä seurassaan. Samaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin.
Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja pettymystä. Tämmöistä on elämäntaistelu.
Kulloin muistan niin siistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!" sanoi ukko. Mummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen astumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan menijöiden jälkeen. Eräs velvollisuus. Kun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän ukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan.
Läpi lähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa valkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän varsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja hypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden alta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen liukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.
En kuitenkaan pysy tiheässä pensaikossa hänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo isä tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla ripsauttaa minua silmille, ja puhaltaa juoksujalassa samaa tietään liiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun sille päälle sattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista hätikköä.
Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy kuiwimmat ja yläwimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja aawoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttäwät kauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten wälilläkin on, milloin tiheämpänä, kulloin harwempana pensaikkona, ollen nekin paikat jo alulla metsää kaswamaan.
Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä kaikista oppineitten runoista.
Päivän Sana
Muut Etsivät