Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. lokakuuta 2025
Kun hän on juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän kiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa Alkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän siihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä pystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen ... mutta kun hän tuota parhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja hän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin kunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa sidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa.
Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten. Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle. Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki outoa.
Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja kuistin satulakattoineen aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut. »Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät taasen puut. »Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan niin minä olen ajatellut.» »Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa ja Olaviin.
Siinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen kyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä ajoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja ajajana oli talon poika Juhani. Iisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan. "Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä! Syntisi anteeksi ja rauha talossasi!"
Niinkuin ennen hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan oveen, jota ei koskaan suljettu. Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin.
Silloin mikä istui kuistin rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä missäkin ja Virkku sai kävellä toisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla lämpimyydellään. »Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!» Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: »seh, Virkku, se-seh, tule tänne!»
Miehet istuivat taas mikä rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat veden tyynessä kuvastuksessa. Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa, aivan kuin olisi ollut kotonaan. Virkku näki kaikki kuistin alta.
Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia. Se on mamma, huudahtavat Henrik ja Uuno.
Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden korot yhteen. Tehkää hyvin, astukaa sisälle, sanoi Alina perääntyen ja kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle. Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.
Se sinisilmä lapsi, ainukainen, valkoisine kiharoineen! Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan mullassa.
Päivän Sana
Muut Etsivät