United States or Nepal ? Vote for the TOP Country of the Week !
Onhan itse vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa siihen. Ei: se johtuu runon rytmistä, kuten aina Kramsun lyriikassa.
Ja hän näkee niin käyvän aina, sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi soinnahtaa. Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon tunnusmerkilliset ominaisuudet!
ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen.
Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa. Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä.
Urhot uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman, hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin, musertanut.
Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Kaarlo Kramsun jumala ei ole suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää, karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain. Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija.
Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa.
Itse Kullervon tarina Kalevalassa muuten Suomen kirjallisuuden traagillisin vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, tyhjän tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä, niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan.
Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen kauneudenpalvelukseen, suomalaispakanalliseen kauneudenuskontoon. Taikka kenties paremmin sanoen: luonnon-palvelukseen, luonnon-uskontoon.