United States or South Africa ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä välin jatkoivat muut kulkua alaspäin uskaltamatta hiiskahtaa sanaakaan, ja melkeenpä hengittämättä, niin harras oli kaikkien toivo keksiä vähimmänkään joen rannalta tulevan äänen. Mutta sama juhlallinen, voisi melkeen sanoa jylhä tyyneys vallitsi kuin ennenkin; veden loiskahteleminen vähäpätöisiä vastuksia vastaan, ja puiden humina oli ainoa, mikä häiritsi äänettömyyttä.
Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä traagillinen.
Minä aion huomenna lähteä eteenpäin vuoristoon. Minä lähden Walesiin. Hän koetti kuvailla mielessään, kuinka hyvän vaikutuksen nuot uudet seudut ja tunteet tekisivät häneen, nuo sumuiset vuoret, paisuneet virrat, sateet, kylmä ilma, jylhä meren ranta ja huonot tiet. Vaan eivätpä ne kuvastuneet kuitenkaan hänen mielessään niin selvästi kuin hän olisi suonut.
Vaan luontoani seurasin ja niin Taas tehdä tahdon. Tervetullut on Taas taistelu ja sodan jylhä jymy! Niin mieluisesti röyhellyttävi Se tyyntä virtaa elonnautinnon.
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukossa on rautaportit, ei valoa sieltä näy, Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vahdit käy.
Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä. Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua: Hel Viktooria, hel Viktooria!
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.
Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja tulisin vastakin kävelemään! Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto, temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on itse kirkkoholvi...
Yhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen orjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun. Morituri te solutant, Cesar! Mikä ihana sana, mikä jylhä totuus! Mikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät poliitillisella viekkaudellaan, – ne hallitusmiehet! Hallitusmiehet!
Suoraan heidän räystäspesänsä päältä nousee satoja jalkoja ylös korkeuteen vuoren seinämä, päättyen keilamaiseen huippuun, päähineenään luminen hiippa osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut, ikäänkuin yläilmojen itsensä veistämä jättiläiskuvapatsas. Sen ilme on kylmä, tunteeton ja jylhä.