United States or Christmas Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien, vetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja istahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta, väsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita vuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin lakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten.
Keltaisena pilvenä kohoilee ja liikkuu kevyt pöly tiellä; kauas kuuluu kavioiden kopina; hevoset juoksevat, korvat hörkällään; etummaisena mennä tempoo, häntä suorana ja alinomaa askelta vaihtaen, muuan punainen pörrökorva, takkiaisia takkuisessa harjassa. Minä sanoin pojille joutuneeni eksyksiin ja istahdin heidän luoksensa.
Nyt on tullut minun vuoroni, sanoi hän, kun istahdin hänen vuoteensa viereen, ja minä jätän sangen mielelläni tämän elämän. Sen jälkeen kun veli raukkani ja sinun sisaresi niin äkillisesti kutsuttiin manalan majoihin, ei minulla ole ollut mitään oikeata iloa en ole koskaan voinut saada surulleni lohdutusta. Tuolla ylhäällä saan heidät kaikki nähdä.
Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen elämään. Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara yhtä korkea kuin tämäkin.
Taloihin en uskaltanut kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää ajatella muuta kuin kuolemaa. Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta?
Muuten minä koitin olla heitä sen enämpää ajattelematta; minä kuljekselin kiirehtimättä pitkin vuoria ja laaksoja, istuuduin kyläravintoloihin, keskustellen tyyneesti isäntien ja vieraitten kanssa, tahi istahdin litteälle, auringon lämmittämälle kivelle ja katselin, kuinka pilvet kulkivat, ja sitä paitse ilmakin oli niin ihmeen ihana.
Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan, mutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa kammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni oli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä ehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden sen mukaani, kun menin sisälle. Aamiaisella kohtasin Editin.
Kuinka monen, maan parhaan pojan, onkaan silloin täytynyt kuolla haavoihinsa? Parooni S. otti kiitollisuudella vastaan lahjani ja vastasi kysymyksiini yhdistyksen vaikutuksesta. Juuri meidän keskustellessamme tuli eräs mies sisään ilmoittaen, että maaseudulta oli juuri tulossa kaksi kuormaa lähetyksiä. Istahdin odottamaan näiden tuloa.
Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli se polttava kuin tuli. "Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt katse silmissään. "Pelkäättekö kuolla?" kysyin. "Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."
Sen sanoessaan meni isäntä ovesta ulos, nauraen ääneensä. Hänen väliin tulonsa katkaisi riidan Pirjon ja minun välilläni ja minä asetuin uunin viereen seisomaan. Jonkun ajan päästä päätin parhaaksi nousta uunin päälle, sillä ulkona oli jokseenkin viiltelevä pakkanen. Siellä istahdin katselemaan, mitä tapahtuisi.