Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. kesäkuuta 2025
Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik. Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi.
Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi, valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi.
Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä todella uskovan.
Päivällispöydässä oli Henrikistä todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten päivällisvieraiden kanssa.
Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa, tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi.
Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta vuotta hän itki... Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää Johan Henrikistä ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän tarkoitti vain hyvää... Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista. Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle.
Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja suorastaan onnelliselta.
Mutta Henrikin katsahdukseen Johannes kohautti ja taas laski päänsä niin, että Henrik ymmärsi, että vaikka mamma ja Alina puhuvatkin sovussa Aarnesta, se ei kuitenkaan merkitse mitään. Tämän mykän ajatusten vaihdon kautta Johannes ikäänkuin antoi Henrikille luvan ajatella ja arvostella heidän perheellisiä asioitaan, ja Henrikistä tuli entistä lämpimämpi olla.
Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän, ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta kannalta.
Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, semmoinen oli olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, joka ei ollenkaan muutu eikä vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät