Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. toukokuuta 2025
Pian matkustimme kaikki isäni maatilalle. Fredrik oli pyytänyt ja saanut pitemmän aikaa virkavapautta hoitaakseen terveyttänsä. Ja missä voisi hän tehdä sen paremmin kuin raittiissa, puhtaassa maan-ilmassa Grumitzissa. Se oli onnellinen jälkikesä, en muista yhtään aikaa elämässäni, joka olisi ollut ihanampi.
Mutta me emme ottaneet sitä korviimme. Se on vaan punatautia, lohdutimme me itseämme, sehän liikkuu joka kesä. Ja itsekkäällä välinpitämättömyydellä pudistimme luotamme vastenmieliset kertomukset. Grumitzissa oli jälleen hiljaista. Vieraittemme täytyi lähteä pois ja Konradkin sai käskyn palata rykmenttiinsä.
Molempien sisarteni häät määrättiin pidettäväksi lokakuussa, heidät piti vihittämän samana päivänä Grumitzissa. Prinssi Henrik aikoi ottaa eron sotapalveluksesta, voidakseen sitte levätä laakereillaan. Viimeisen kunniarikkaan sotaretken jälkeen hän kyllä helposti voisi sen tehdä. Rakastavien ero toisistaan oli samassa surullista ja iloista.
Me olimme kaikki Grumitzissa, viisitoista vuotias veljeni Ottokin vietti lupa-aikansa siellä. Hän oli iloinen ja eloisa, samoin kuin Rosa ja Lillikin. Nuo kolme täyttivät koko talon nuoruuden ilolla. Konrad serkku, jonka rykmentti oli sijoitettu Grumitzin lähellä olevaan linnoitukseen, tuli usein luoksemme ja otti kaikin voimin osaa vallattomain nuorten ilveilyihin ja leikkeihin.
Sellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli kokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan majoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä, kuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli kahdeksankymmentä henkeä. Kun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä laskulta.
Hänen läsnäolonsa, hänen väsymätön, luja toimintansa vaikutti meissäkin turvallisuuden tunteen: uppoavassa laivassamme oli ainakin kapteeni. Oi tätä koleraviikkoa Grumitzissa! Siitä on jo kulunut enempi kuin kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin käyvät kylmät väreet läpi luun ja ytimen, kun ajattelen sitä aikaa.
Me istuimme laskeutuvan auringon viimeisten säteiden valaisemassa puistossa ja puhelimme menneistä ajoista. »Muistatko sinä silloin, kun...?» Monen edellä olevan sivun kirjoittaminen on vaatinut minulta suurta itseni voittamista. En voinut vavistuksetta kertoa niistä tapauksista, joita sain kokea matkallani Böhmiin ja koleraviikolla Grumitzissa, mutta tein sen täyttääkseni velvollisuuteni.
Päivän Sana
Muut Etsivät