Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. kesäkuuta 2025
»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni». Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.
Kansa kunnioitti Genoveevaa pyhimyksenä, ja lähes sata vuotta myöhemmin vielä valkohapsiset vanhukset ilolla lausuivat: »Lapsena ollessani näin Genoveevan», ja he kertoivat kuunteleville lastenlapsille ja näiden lapsille, mitä Genoveeva oli heille sanonut.
Ei konsaan sinne päivä paistanut eikä kumottanut lempeä kuu. Se vähäinen päivänvalo, joka tunkeutui pienen, mustan rautaristikon läpi ja valaisi Genoveevan hohtavanvalkoista pukua, oli samalla vain omiaan paljastamaan tämän kaamean paikan hirmuja. Pelosta ja kauhusta väristen ja melkein tuskan ja surun lamauttamana istui hän olkivuoteellaan.
Ja katso, samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko paistoi lempeästi ja lämpöisesti luolaan. Lehdet maassa kahisivat ja yhtäkkiä seisoi naarashirvi luolan edustalla. Koska ihmiset tässä asumattomassa erämaassa eivät koskaan olleet vainonneet tätä sävyisää eläintä, ei se ollut ensinkään pelokas. Se tuli arastelematta luolaan, joka oli sen tavallinen olopaikka, ja pysähtyi Genoveevan eteen.
Liikutettuna hän näki pienen ristin seinällä ja sen kohdalla kiven, jonka Genoveevan polvet olivat kuluttaneet sileäksi ja tasaiseksi.
Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään, avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille.
Ovi avautui, ja he seisoivat nyt paljaan taivaan alla suuren metsän reunassa. Oli valoisa syysyö. Taivas oli tähtiä täynnä, kuu kallistui laskuaan kohden. Tuuli puhalsi kylmästi. Ei kumpikaan miehistä virkkanut sanaakaan. He veivät Genoveevan kauas, kauas metsään ja saapuivat vihdoin avoimelle paikalle, jota ympäröivät korkeat, tummat kuuset, synkät jalavat ja värisevät haavat.
Eräs vanha ritari, jonka linnassa Wolf ratsumiehineen kerran oli yötä, kertoi hänelle, että hurskas Hildolf-piispa, joka oli toimittanut Genoveevan ja Siegfriedin vihkimisen, oli vain muutaman tunnin matkan päässä vihkimässä erästä hiljan rakennettua kirkkoa. »Sitten meidän on täyttä laukkaa riennettävä sinne», Wolf sanoi. »Sen pyhän miehen pitää myös saada kuulla ilosanomamme, ja koska hän on varsin älykäs ja viisas vanhus, niin kysynkin häneltä hyvää neuvoa, miten parhaiten taitaisin esittää sanomani herttualle ja herttuattarelle.
Olen Hänen kädessään», nousi ja lähti hoippuen kulkemaan heidän jäljessään. Tie kulki pitkän, maanalaisen käytävän läpi, joka ei ensinkään ottanut loppuakseen. Soihtua kantava mies kulki edellä, toinen miekkoineen Genoveevan perässä, ja suuri, takkuinen koira seurasi heitä. Vihdoin saapuivat he suurelle rautaovelle. Edellä kulkeva mies väänsi sen avaimella auki ja sammutti samassa kynttilän.
Genoveevan hautajaisiin tuli lukemattomia ihmisiä, jotka kaikki vuodattivat kuumia kyyneliä hänen haudallaan. Kuumimmat vuotivat kumminkin Siegfriedin ja Mertsin silmistä. Uskollinen hirvi paneutui maata haudalle eikä enää lähtenyt sieltä. Se ei koskenutkaan ruokaan, jota sille sinne vietiin, kunnes se eräänä aamuna tavattiin kuoliaana.
Päivän Sana
Muut Etsivät