United States or Libya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään tietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän vähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä.
Guldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja istuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen eväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella halulla ja pyysi enemmän.
Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin iloiselta kuin tämä. Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa, sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa hänen ikäiseltänsä lapselta.
"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti. "Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin." "Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä."
Mutta mikä on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?" Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä. Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.
Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena. Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista, odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.
"Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä pelastajattarenne jalkain juuressa." Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti häntä puhumasta.
"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän; "sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa." Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi ja helläsydämiseksi, vastasi: "Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita on teidän tavarahuoneessanne.