United States or Cocos Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Perheellinen onni, se on »taivas maan päällä». Siveellinen perhe-elämä, se valtakunnan turva ja tae. Niin kauan kuin se pysyy puhtaana, niin kauan myös Suomen kansa on turmeltumatonna. Tätä ajatusta on »Elämäni» niminen kirjanen, tekijän tiedolla tai hänen tietämättänsä, lukijalle selvittänyt. Kirjan tekijä on P. Päivärinta, lukkari Alavieskassa.
Pietari Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta ja Pakkasesta Halla-aamussa.
Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe. Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut.
Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa ja jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa havaitaan. Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä.
Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten tarkastella.
Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä 1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät hänessä kättä toisilleen.
Ja Maanmiehen ystävä oli niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta, »että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan ruokkimaan» tällä sielunravinnolla.
Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia.
Jos me yhä jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa synnyttävät.