United States or Solomon Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Se oli Gurko tai Skobeleff... Eikö panna lamppu-öljyä?" "Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele." "Ottakaa, isäntä, ryyppy", ehdotteli puotilainen, kun kaupat näyttivät jäävän unohdukseen. "Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa." "Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on kauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee."
Naisten joukossa istui miespuolisia sekä sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta: kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski. Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä, ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti venäjäksi.
Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin: "Mutta parasta ... kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on ... semmoisia petit corset". "Ei ... ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä.
"Ei yksikään saa mennä kotiinsa tänä iltana," mietti sihteeri, ja morsian yhdistyi siihen. "Täällä on tilaa kaikille," toisti Lundberg, "ja aamulla syömme pienen eineen yhdessä." Useimmat vieraat suostuivat tähän, mutta kaupungin herrain täytyi välttämättömästi mennä kotiinsa. "Meidän täytyy mennä kaupunkiin tänä yönä, vaikka vielä sataisi noita-akkoja," sanoi yksi puotilainen.
"Ei ... ei", keskeytin taas kiireesti. "Ja hiusneuloja on ... ja hyviä rintaneuloja!" Nyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta tulevan ja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli puotilainen: "Ja hyviä naisten housuja ... ihan äsken tulleita!" Olin ihan punastua. Hyi!
Eikö se ole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini. Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti: "Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?"
Aloin silloin pahoitella: "No voi, voi sentään!" "Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi: "Mutta eikös saisi mitä muuta olla?... Meillä on hyviä naisten sukkia ja... "Ei!" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen, päätään kallistellen: "Ja naisten käsineitä ... ja..."
Kymmenen vuoden kuluttua vasta oikein voi nähdä, kuinka hyvästi Antti ja Liisa soveltuivat toisilleen. Silloin heillä jo oli neljä lasta, joista vanhin kahta viikkoa nuorempi kuin heidän kirkollinen avioliittonsa. Heillä oli myös Mikko niminen puotilainen, josta ei kukaan olisi osannut arvata, aikoiko hän koskaan avata omaa kauppaa, vai eikö.
Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän kankaan kevätmarkkinoiksi.
Ei tiennyt puotilainen koko vihkoa olemassa olevankaan, vaan kysäsi tekiää ja milloin kirja oli ilmestynyt. Aivan oli Kalle vähällä sanoa, että minä se tekiä olen, vaan osasi kuitenkin kompastuksen välttää ja sanoa, että Kaarlo kai se oli tekiä ja vasta se oli ilmestynyt. Tovin oli sitten ikävissään saanut odottaa, milloin sanomalehdissä arvostelun tapasta näkyisi, mutta vihdoin se sentään tuli.