United States or Guatemala ? Vote for the TOP Country of the Week !


Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas: "Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan... Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!" Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi: "Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"

Minä koetin tekeytyä kylmäksi ja olin jo eteisestä pois lähdössä kun ukko Ikonen ennätti: "Ka ... täällähän tämä on vallesmanninkin ryökkinä!... Mitä sille ukko-vallesmannille nyt kuuluu ja terveenäkö se muu väki jaksaa?" En ennättänyt vastata, sillä Petteri tuli minua tervehtimään. Tulin siitä hyvilleni.

Ja kun me sitten tuossa puolen päivän aikaan erosimme, kysyi jo Petteri: "Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani näköalakortteja?" Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani.

Jospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun päähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme rantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja selkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne tarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda raittiissa luonnossa.

Mutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi rämpättää, huudahdellen: "Herra Ikonen!... Täälläkö te! Ja Maiju!... Kuinka sinä nyt Maiju kulta!... Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!... Saanko minä luvan istua", lopetti hän äkkiä. "Olkaa hyvä!" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin väliimme. Kuka voi arvata minun harmini.

Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä: "Ajaako neiti polkupyörällä?" "Ajan... Ajatteko te?" vilkastuin minä tekeytymällä.

Petteri kuuli keskustelun ja masentui, loukkautuen minun puolestani. Kotonen vielä kertoi: "Sanovat tämän Ratisenkin pojan sitä yritelleen jo kevättalvella, mutta ei ole tainnut vielä päästä sen pitemmälle... Vaikka onhan se ylioppilasmies sekin ja isällä puolen manttaalin talo ja siihen vielä hyvä summa rahojakin."

Annoin lumoavan, hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana. Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja virkkoi kuin muun puutteessa: "Ei ole tämäkään näköala hullumpia!" Niin lähenimme me toisiamme.

Keskustelun loputtua lähti Petteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena. Viimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinä pyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.

Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri minua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani upposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen hämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun ääntä. Vihdoin lausui hän isällensä: "Isä... Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki."