United States or Georgia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ihmisluonnossa yleensä on enemmän narrimaisuutta kuin järkevyyttä, josta johtuu, että ne ominaisuudet ja kyvyt ovat vaikuttavimpia ja tulevat helpoimmin huomatuiksi, jotka koskettavat ihmisluonnon narrimaiseen puoleen. Ja merkillisesti samallainen on häikäilemättömän rohkeuden laita muillakin elämän aloilla.
On kuitenkin ihmisiä, jotka vaatimuksensa elämässä ovat asettaneet niin suuriksi, että he lakkaamatta tuntevat itsensä onnettomiksi ja epäsointuisiksi, koska todellisuus ei vastaa eikä voi vastata sellaisia liioiteltuja toiveita. Ihmisluonnossa on ominaisuus jota frenologit nimittävät ihanteellisuudeksi ja se on juuri se ominaisuus, josta vaativaisuus saa alkunsa.
Sitäpä enemmän onkin niitä kummasteleminen, jotka, ruumiillisiin iloihin taipuvaisina, elävät ylöllisyydessä ja velttoudessa, mutta antavat neronsa, jota parempaa ja jalompaa ei ole mitään ihmisluonnossa, viljelyksen ja vireyden puutteesta riutua pois; semminkin kun hengellä on niin monta moninaista tointa, joiden kautta suurin kuuluisuus voidaan hankkia.
Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä kaikista oppineitten runoista.
Ihmisluonnossa on salainen sisällinen taipumus rakkauteen toisia ihmisiä kohtaan, joka jollei sitä tuhlata jollekulle tai muutamille harvoille muodostuu laajaperäiseksi ihmisrakkaudeksi, tehden ihmisistä humaanisia ja hyväsydämisiä, jollaisia usein tapaa luostariveljien keskuudessa.
Hänen mukaansa henkiset nautinnot ovat asetettavat ruumiillisten yläpuolelle ja hänen oppilaansa eivät välittäneet terveydestä tai sairaudesta, rikkauksista tai köyhyydestä, kärsimyksistä tai nautinnoista. Kosto on kesyttämätöntä oikeutta, jos niin sanoisimme, jota lain on kitkettävä pois sitä mukaa kuin se pääsee rehottamaan ihmisluonnossa.
Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt. Pyrkineekö koskaan? Lieneekö ihmisluonnossa siihen edes mitään edellytyksiäkään? Jos päästäisiin rauhan tilaan, pyrittäisiin siitä luultavasti piankin pois. Mitä varten siihen sitten antautua pelkän myötäsoinnun saavuttamiseksi niiden kanssa, joiden seuraan sattumalta joutuu?
Sillä ihmisluonnossa on jo alkuaan taipumus itsekkäisyyteen, ja paljo useammin nähdään yksityisten sortavan toisten oikeutta oman etunsa suurentamiseksi, kuin auttavan lähimmäistään, kärsien itse vahinkoa ja siitä huolimatta kuitenkin uhraavan työnsä toisten hyväksi.
Sinulta puuttuu vielä elämänviisautta, ystäväiseni. Ja toivon etten tule sitä koskaan saavuttamaan, ellei se voi tapahtua muuten, kuin panemalla alttiiksi sen, mikä ihmisluonnossa on jalointa. Ei, setä hyvä, toiveenne eivät tule koskaan täyttymään; minä en koskaan ole muuttuva kunniantuntoa ja periaatteita puuttuvaksi, kylmäksi, harkitsevaksi, pelkääväksi ja matelevaksi raukaksi...
Se johti aina hänen käytöstänsä sekä hänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja ulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt hiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva raakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut.