United States or Brazil ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat hänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden, että he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen viejän kanssa kuin tuo ukko oli.
Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun Jean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili, ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä palasivat kaupunki-retkeltään.
Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti hän pientä Nelloa. Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä mökissään.
"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme sinä ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla, ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää, kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."
Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat, semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi Baas Hogesin sivu kulkeissaan. "Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas pimeästä nurkastansa.
Hänen muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika, joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä eläin-raukkaa. Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä.
Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti epä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei luonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei häntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa. Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo vetää.