United States or Nicaragua ? Vote for the TOP Country of the Week !
Aika on esteettinen, jos se sitä ennen oli ollut eetillinen, kaunotieteellinen, jos se sitä ennen oli ollut luonnontieteellinen. Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty.
Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös tavataan ainoa kauneus. Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia.
Siksi onkin hänen Aikansa lapsipuolta meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme korkeimmaksi huipuksi katsottava. Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen.
Mutta »lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan moittivasti: Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun, jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen.
Hän on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin», jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta taiteesta erottavat. Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt monumentalisen taiteen syntysanat. Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä.
Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa, nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»
Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta. Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi.
Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja korkein perikuva.
Papin rouva on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi »Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen suurkaupungin vilinässä.
Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa, joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä tuskassaan ja epätoivossaan.