Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä, jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua. Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut huomannut mitään erinomaista hänessä. Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi ja puheliaampi.
Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt heti! Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä. Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita typeriä taideteoksia. Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa siltaa Muttilan kanssa. Muttila seisoi synkkänä ja vakavana.
He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla mitä ihanin huvimatka. Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin kuolinkello. Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa, mustien joutsenten joikulammella.
Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan, oli tapana jutella keskenään. Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta, minä muista maailman asioista. Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen. Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi.
Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä? Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan luonnollinen. Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan. Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan. Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan.
Me ainakin tämän Muttilan kanssa... Heillä oli enää vain tämä ja huominen päivä aikaa olla Parisissa, selitti hän. Ja sen ajan hän tahtoi seurustella rakkaiden ystävien kanssa. Tahtoo käydä vähän ikäväksi kahden kesken, jatkoi hän avomielisesti. Emmehän me vielä ole tutkineet ollenkaan niitä Parisin mysterioita. Minusta ei teillä nyt ole paljon huvia, huomautti Johannes.
Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli, miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa tapauksissa ajattelisi. Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys! Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa.
Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei ikinä katoaisi hänen mielestään. Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa eteenpäin ja pitää huolta huomisesta. Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt. Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia.
Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut kokonaan hänelle kirjoittamasta. Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin. Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän, määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa! Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää. Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään!
Ja päivällinen syötiin keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua. Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin. Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona, jonka pojista joku oli ollut taiteilija.
Päivän Sana
Muut Etsivät