Nyt Julius rukoili Labeota, että hän pelastaisi puolisonsa; että hän lähettäisi hänen pois, taikka itse saattaisi häntä matkalla; että hän ennemmin tekisi mitä hyvänsä, kuin sallisi hänen jäädä kotiin. Vaan Labeo kielsi lujasti. Hän ei voinut vielä ymmärtää, kuinka kukaan tohtisi panna Helenaa kiinni. Koko hänen ylpeytensä oli viritetty.

"Niin; se en tosi." "Hän siis näkee ja kuulee meitä tänä hetkenä. Juuri tällä silmänräpäyksellä, rakas sisareni, katsoo hän sinua täällä Italiassa ja Labeota Britanniassa." "Tuossa ajatuksessa on jotain lohduttavaa", lausui Helena vähän ajan päästä. "Hän on meidän luojamme, meidän synnyttäjämme; hänestä me olemme siinneet, me olemme hänen lapsensa.

"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää tilikirjat hänelle." "Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen tiedät?" "Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni tähän mieheen.

Tämä tieto huolestutti Labeota enemmän kuin hän tahtoi myöntää; mutta ennen pitkää toiset asiat valloittivat hänen ajatuksensa ja etupäässä hänen muuttonsa takaisin huvilaan. Cineas yhtyi heihin pariksi päivää ja valmisti itseänsä seuraamaan heitä. Viime palo ei ollut levinnyt niin avaralle, kuin tuota pelättiin.

Samanlainen työ tuli hänen elämänsä tarkoitukseksi. Sulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota Romaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa hyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi.

Ryhtykäät Romalaisiin! Hän on minun." Se oli Juutalaisten johdattaja. Hänen seuralaisensa tottelivat ja karkasivat Romalaisiin. Juutalaisten johdattaja heittäysi polvillensa ja koetti nostaa ylös Labeota. "Voi Labeo!" hän huusi äänellä, jonka toinen hyvin tunsi. "Minä olen pelastanut sinun. Kiitetty olkoon jumala!" "Isaak!" huudahti Labeo hämmästyneenä. "Minä se olen", vastasi toinen.

Labeo ei kuitenkaan erittäin huolinut syystä, vaan iloitsi ylentymisestänsä ja odotti toivokkaana onnellista tulevaisuutta itselleen. Neron hurjuuden teot, jotka pikemmin enenivät kuin vähenivät, eivät suuresti Labeota huolettaneet eivätkä ensinkään häirinneet sitä kiitollisuutta keisaria kohtaan, joka todella hänessä löytyi.

Oli miten oli, Hegio kunnioitti Labeota; eikä hän koskaan, isäntäänsä kohdatessaan, katsonut tätä suoraan kasvoihin; vaan loi tavallisesti semmoisissa tiloissa silmänsä maahan, voimakkaamman luonnon valtaa tunnustaen. Saapuville tullessaan Hegio havaitsi Labeon totiseksi ja ankarannäköiseksi. Kaikki oli tullut ilmiin, sillä Cineas oli kertonut Labeolle kaikki.

Vaikka sinä olet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan ylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen turoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen Neron." Tikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas kuuli nopean hevosen neljästyksen. Mutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä.

Labeo tiesi sen. Tätä kostoa harjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen vimmassaan. Upseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi läsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata velvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti toimitettavansa laadun.