Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Silmät ovat kierot ja seuraavat katsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin yliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua viikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin. Kun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa katsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa olevasta todellisuudesta.
Ja siihen antaa meille jo edellämainittu vanhus Henrik Joel Juutila eli Pätiälä vastauksen, sillä hän tämän kirjottajalle kertoi jo aikaisemmin esitetyssä tilaisuudessa, että »Juteini oli pitkä, solakka mies ja sinisilmäinen», minkä viimeksi mainitun seikan vahvistaa Juteinin kansallismuseossa nykyisin säilössä oleva kuvakin.
Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin keltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein kuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen reunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska, ristissä toinen toisensa yli.
Tämän kaiken yli kiilui kirkasna taivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen Uskonto. Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen piirrettiin lisää.
Vähitellen Robertin kuvakin sai toisellaisen leiman ... synkät, nuhtelevat kasvojen ilmeet katosivat, hymyily, jota hän oli tahtonut väkisin pusertaa esiin, heräsi jo itsestään, ja hän tunsi että menneisyyden erehdykset ja synnit nyt olivat sovitetut. Hänen koko elämässään alkoi siitä hetkestä saakka tapahtua täydellinen muutos.
»Katsokaa, Elias, miten hän viittaa tuonne tulevaisuutta kohti! Hän tahtoo sitä.» Ja Elina ojensi kätensä tuota silmiensä luomaa harhakuvaa kohti, mutta sumu haihtui ja sen kanssa hävisi kuvakin. Silloin Elina nousi hitaasti, ojensi kätensä Eliakselle ja sanoi nousevaan aurinkoon katsahtaen: »No, Herran nimessä sitte, Miihkalin tähden, alkakaamme tehdä työtä uutta aikaa varten.
Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää. Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon, ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan.
Unilukkari rupesi tapansa mukaan Nellaa silittelemään ja ihailemaan, mutta taempaa kuului rovastin ääni: »Terve tuloa! Näkeepähän kerran täällä meidänkin maillamme teitä ja teidän komeaa hevostanne! Mitä sanot, suntio, eikö siinä ole todella kaunis hevonen? Minulla on toki kuvakin siitä.»
Päivän Sana
Muut Etsivät