Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. marraskuuta 2025
Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen palvelukseen.
Mutta vierashenkinen sen valta Työlästytti vanhan Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon. Tuota surren, tuskaellen tuota, Immen oudon suojass' istujalle, Vierahalle, mielin murretuisin Väinämöinen valtikkansa jätti; Jätti kansallensa kanteleensa, Lapsiensa lohdutteeksi laulut, Uuden aikakauden ihmetellä, Ett'ei sorru suruihinsa Suomi, Kaihotessa valtaa Väinämöisen.
Mutta miten luonnollinen ja selitettävä tämä vaistoharha onkin, niin vaarallinen ja tuhoisa se silti on kansallisen sivistyksemme kokonaisuudelle: tuhoisa kansalliselle sivistyksellemme kokonaisuudessaan, vielä tuhoisampi kummallekin niistä ryhmistä erikseen, jotka nyt näiden kiistämättömien, mutta kuitenkin ainoastaan näennäisten luulosyiden sokaisemina pyrkivät erilleen toisistaan.
Se on valonlähde, joka kyllä on sidottu ympäristöönsä, riippuu tästä ympäristöstään, mutta joka myöskin valaisee tätä ympäristöään. Se kirpoaa ja vaikuttaa kansallisen sivistyksen pohjalta, on tämän pohjan liikkeiden läike, on kansan elinponnen kärki.
Näin hän selitti: Hän oli sotkeutunut viisauden juurta etsiessään viisauden liika-syvällisyyden takia kahdentenakymmenentenä tutkimusvuotenaan, ja päästyänsä jo tuossa kansallisen viisauden juuren haussa, vanhaa kansallista latua kulkien, ei ainoastaan Väinämöiseen, vaan Väinämöisen tavoin ihan tunnetun suomalaisen herkkusuun, Antero Vipusen, vatsaan asti.
Ja Pietari Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut. Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan sellaisinaan.
Uskolle ja sanalle altis joukko kuunteli suut auki. Kuin taivaasta tulleen hengen sai Sakari nyt, sen tunnetun kansallisen, suuren ja ihanan tietoisuuden profetuudistansa, hengestänsä ja merkityksestänsä, joka tietoisuus on hänen kansansa olemuksen ja ihanan vaatimattomuuden kulmakivi. Sen hengen profeettavoimalla hän nyt vuolaasti saarnaten aluksi siitä merkityksestänsä todisti.
Kun surusanoma saapui sen nuorukaisen tapaturmaisesta kuolemasta, jonka muotokuvan näemme alkulehdellä ja jonka viimeisen yön hedelmä tässä ilmestyy, herätti se kaipausta ei ainoastaan niissä, jotka sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä olivat häneen liittyneet, vaan varmaankin kaikissa, joille työ meidän kansallisen sivistyksemme puolesta on kallis ja rakas.
Kun he kuulevat jonkun kansallisen riennon, jonkun kansallisen hätähuudon, nostavat he kyllä päätänsä ja katsoa ällistävät asian menoa ja mitä on tekeillä; mutta sen edemmäksi he eivät voi vielä päästä.
Päivän Sana
Muut Etsivät