United States or Montserrat ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se kaivannutkaan suurempaa lohdutusta? Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta.
Oli ollut aivan erityinen sisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän nyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei tunnustusta ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut tarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan suomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään sekin oli hänelle yhdentekevää.
Auno huudahti: Kas siinähän se on se sinun Kivelässä unissa näkemäsi päivänpaisteinen rinne, mihin järven yli illan aurinko paistaa. Semmoisessa uskossa olen minäkin, vastasi Mikko. Vuoteelle laskeuduttuaan Mikko selällään maatessaan sanoi: Kuinka usein olen kaivannutkaan sitä Mäkelän kuusta!
Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa, eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja.
Semmoisia olivat Lukulan ystävät, eikä sen isäntä muuta kaivannutkaan. Kerran kun Lukulan ystävät tulivat Lukulaan, oli pikku Iikka lavitsalla rynkämöisillään, sanomalehti levällään edessä, josta hän oli lukea haveltavanansa aika kyytiä. Iikka ei hämmästellyt eikä ujostellut yhtään noita niin tuttuja vieraita, pitkitti vaan lukemistaan suurella innolla.
Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä karjakartanollekin. Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi ollut itsestään selvä, että vasta hänen kanssaan heillä olisi ollut hauska retkellään. Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan. Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän.
Tuntien päätyttyä täytyi aina rientää kotiaskareihin. Mutta enpä ystävää kaivannutkaan; olihan minulla Loviisa, luja ja uskollinen ystävä. Jo ennen Kansanopistoon pääsyäni luin mielelläni kaikkia kertomuskirjoja, mitä käsiini sattui. Mutta Kansanopistossa ollessani heräsi minussa vielä suurempi lukemisen halu. Vapaita aikojani käytin aina lukemiseen.
Itse Siuron isäntä tunsi värähdyksen niistä. Mutta Siuron isännän tunteet eivät olleet samaa laatua kuin nuorukaisten. Hänellä ei ollut tytärtä. Eikä käy väittäminen, että hän tähän asti oli juuri tytärtä kaivannutkaan. Mutta sitte eilisillan oli hänessä herännyt tuo outomainen kaipaus. Ja kun hän aamulla noustessaan ensimmäiseksi tapasi Marin, oli se tunne ottanut hänessä selkeämmän muodon.
Niin tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt kaivannutkaan. Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä. Ja syksy syöntyi vain.
Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan. Ja niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa, eikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin asiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut, hän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä, aivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä.