Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. syyskuuta 2025
Gunhilda lähti kirkosta ennen Jumalan-palveluksen päättymistä ja silmäili samassa Bård'ia ikäänkuin olisi tahtonut sanoa odottavansa häntä, ja että hän tulisi heti perässä. Siitä tuokiosta ruveten ei Bård'illa enää ollutkaan lepoa. Gunhildan mentyä tuntui hänestä, ikään kuin koko kirkko olisi pimennyt.
Kaikki oli kalpean kolkkoa Gunhildan rinnalla; kaikki halpaa varjoa vaan hänen mykevään, luontevaan poveensa, hänen tummiin, kiiltäviin hiuskutriinsa verraten; hän oli täydellisin, mitä asu voipi kuvaella; hänen ympärillään aaltoili lemmen-auringon lämmittävä rakkauden lumomeri. Metsä tuli yhä tiheämmäksi, mitä edemmäksi Bård ennätti.
Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan, jonka hän itse on synnyttävä. Hänen lapsensa! syy kaikkeen siihen, mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat Gunhildan. Niin se pitää olemankin!
Saadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen aivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein lempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten hän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin. Silloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan.
Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat usein hullumaisilta.
Mutta tuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja iloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti tuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin monta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä häneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan ja itki.
Ei maar, tuo ei sovi sille, joka voipi saada sellaisenkin tytön, kuin Gunhildan! Ne silmäilyt, joita Gunhilda Bård'iin loi, olivat niin ihmeellisiä, niin lumoavia ja niin kainoutta ja hehkuvia ajatuksia täynnä, että joka kerta kun ne osuivat Bård'iin, tunsi tämä kuuman virin ruumiissaan. Ja Bård pian vaipui niin syviin mietteisiin ja mietelmiin, että hän melkein unohti missä hän olikaan.
Mutta Annakaan ei enää jaksanut. Hän laskihe varovasti Gunhildan permannolle, lankesi itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea: "Isä meidän", puoleksi houreissaan ja puoleksi ajatuksella siten osoittaaksensa papille, että he ovatkin ihmisiä eikä kummituksia. Silloin joutui pappi hämillään seisoa töllöttämään. Hän tunsi itsensä samalla sekä hämmästyneeksi että iloiseksi.
Jumala sinua tästä kaikesta ijäisesti palkitkoon!" Gunhilda vavahteli. Hän oikaisihe seisoalleen: "Pelastettu ?" kuiskasi hän. "Jumalan olkoon kiitos ja ylistys..." Hän vaipui taas hervotonna maahan. Ja kun Bård tuli hänen luokseen, oli Gunhildan elon-henki jo sammunut. Nuo molemmat nuorikot olivat polvillaan ruumiin vieressä. Pappi seisoi heidän takanaan kynttilä kädessä.
Gunhildan mieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen sekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa Gunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa... Nyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin sydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa tukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle.
Päivän Sana
Muut Etsivät