United States or France ? Vote for the TOP Country of the Week !
Pehrson seurastamme ja tämän maailman myrskyiseltä mereltä rauhan satamaan, jossa eivät rajuilmat enää ahdista. Paria tuntia ennen viimeistä hengenvetoansa tahtoi Dalton, että me kaikki kahdeksan jälkeen jäävää kokoontuisimme heidän ympärilleen, saadakseen meidät hyvästijättää ja puhua jotakin, mikä meidän jokaisen oli kuultava.
Mutta turhaan itseämme vaivasimme häntä etsiessämme, emme jälkeäkään hänestä huomanneet. Dalton oli saanut hautansa levottoman meren syvyyteen, Ahtolan tuntemattomiin majoihin. Tämä liikuttava tapaus teki syvän ja surullisen vaikutuksen meidän mieliimme. Monta surullista aavistusta sukelsi esiin jo muutenkin taikauskoisten merimiesten mielikuvituksiin, ja kaikki näyttivät hämmästyneiltä.
Sitten kehotti Dalton meitä kaikkia lankeemaan polvillemme ja rukoilemaan hänen kanssaan vielä viimeisen kerran.
Sitte kehoitti hän minua Dalton vainajalta peritystä kirjasta lukemaan hautaussiunauksen itsellemme, ett'emme siunaamattomina muuttuisi muumioiksi. Minä tein niinkuin kehoitettu oli. Mutta viimeisiä sanoja lukiessani sortui ääneni mielenliikutuksesta, ja yhtä liikutettuja näkyivät toisetkin olevan. Hetken kuluttua nousi Wilson ja sanoi: "Tätä en voi enää kestää.
Bill Dalton oli myös kehoittanut minua antamaan heille Herran ehtoollista. Kalkkina käski hän käyttää kokospähkinä-maitoa ja leipänä Johanneksen leipäpuun hedelmiä. Se oli juhlallinen hetki, hetki, joka liikutti meidän kaikkien sydämiämme. Minä en voinut jättää hänen pyyntöänsä täyttämättä. Hänen virsikirjastansa luin sanat ja vielä muutamia kohtia uudesta testamentista.
Ja ennenkuin ruorimies oli kerinnyt kapteenille hätäkelloa soittaa ja tämä päässyt laivan kannelle, oli Dalton jo ennättänyt ylös. Kun sitten kapteeni vihdoin saapui kannelle ja asian laidan kuultuaan lähetti muutamia matruuseja hänen jäljessään, kuului perämies Dalton jo maston huipussa epäselvillä sanoilla ja mielipuolen valittavalla äänellä sopertelevan: "Oi, Katie! Sielläkö olet, armaani?
Me tottelimme, ja Dalton aloitti heikolla, vapisevalla äänellä hartaan rukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa, joka hänen niin ihmeellisesti oli äkkinäisestä haaksirikko-kuolemasta pelastanut ja suonut levossa sulkea silmänsä onnellisena siinä uskossa, että oli pääsevä rauhan majoihin Vapahtajansa luokse, joka häntä oli niin äärettömästi rakastanut, että oli kuolemallaan pyyhkinyt pois hänen ja koko maailman syntivelan.
Muutamat oli ikävyys ja heikko ravinto niin laihduttanut, että he tuskin enää liikkua jaksoivat tahi viitsivät; makasivat vaan syömättä, ainoastaan raikasta vettä juoden. Kuudennen viikon keskipalkoilla oli Bill Dalton eräänä päivänä metsässä hedelmiä etsimässä. Siellä löysi hän Mac Camellin makaavan kuin kuolleen, vieressään suuri kasa juurikasvia, joita emme olleet vielä ennen nähneet.
Sitä paitsi oli hän ollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että hän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja armaan Katiensa luo. Tämän keskustelun kestäessä oli ruorimies huomannut, että Dalton tuostakin oli luonut levottomia, hourailevan tapaisia silmäyksiä ylös maston huippua kohden.
Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli vähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun vaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä yhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen kuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies parka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.