United States or Azerbaijan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Wilhelm Roux, joka on nykyajan biologian toiselta puolen rohkeimpia, toiselta puolen kriitillisimpiä mekanisteja, sanoo suoraan: »Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aina tule jäämään jäljelle suurta, mekanistisesti ratkeamatonta jäännöstä.» Senvuoksi Roux'n mielestä myöskään kumpikaan puolue, ei mekanismi eikä vitalismi, voi jyrkästi »väittää», että sen käsitystapa on oikea.
W. Roux on seuraavaan keskitettyyn lauselmaan kerännyt darwinismin essenssin: »Vanhastaan on moni vielä taipuvainen pitämään jonakin ihmeellisenä prosessia, joka tapahtuu »osassa», mutta vaikuttaa enemmän tai vähemmän monimutkaisen »kokonaisuuden» hyödyksi, s.o. säilymiseksi.
W. Roux on itse etevällä tavalla analysoinut erästä kaikkein yleisimmistä tällaisista itseregulatioista, osoittamalla, mitenkä kaikella elävällä kudoksella on se ominaisuus, että se oman toimintansa kautta uudelleen synnyttää itsensä ja toimettomuuden kautta pyrkii häviämään. On esim. tunnettua, että lihas käytännön kautta vahvistuu.
Se luonnontutkimusta vallitsevan mekanistisen prinsiipin ja siihen nojaavan biologian ohjelman määritelmä, jonka du Bois-Reymond antoi ja jota meidän päivinämme ovat kannattaneet W. Roux ynnä muut luonnontutkijat, on senvuoksi hyljättävä.
Todellisuudessa Roux ei hyväksykään Pflügerin yllämainittua vertauskuvaa, jonka mukaan eliöt ovat äärettömän monimutkaisia »soittorasioita». »Eliöt oppivat joka päivä uusia säveliä.» Tämä johtuu siitä, että kaikissa nykyisin tavattavissa eliöissä esiintyy eräitä luonteeltaan aivan yleisiä itseregulatioita, jotka tulevat käytäntöön melkein jokaisessa elämän tilanteessa ja joiden pohjalla pääsee kehittymään uusia spesifisiä mekanismeja.
Samoin ajattelee W. Roux, joka niinikään on tämän luonnonkäsityksen kannattaja, yllälainatussa ohjelmanmääräyksessään. Mekaanisen luonnonkäsityksen kannalta on myöskin täysin järjellistä puhua »kombinoitujen vaikutustapojen» redusoimisesta tekijöihinsä. On luonnollista käsittää esim. taivaankappalten kiertoliike suoraviivaisen etenemisliikkeen ja putoamisliikkeen kombinatioksi.
Kuin ei Hume koskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittää Roux, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia», jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa jälkimäisen. Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetään loogillisena välttämättömyytenä.
Tämä aate, että emosolusta polveutuvissa tytärsoluissa, siis eliön ruumiin kussakin solussa, periaatteessa piilee »ituplasma» kokonaisuudessaan; on ytimenä siinä Drieschiä vastaan kohdistetussa todistelussa, jonka W. Roux esittää edellä usein mainitussa, syvällisessä tutkielmassaan »Die Selbstregulation» .