United States or Tunisia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tämä kävikin ilmeiseksi m.m. sen kautta, että sekä Hume että Stuart Mill nimenomaan tunnustivat seisovansa voimattomina tärkeimmän sielullisen synteesin, minuuden, edessä ja myönsivät olevansa kykenemättömiä sen syntyä selittämään.
Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin, Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta.
Kuin ei Hume koskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittää Roux, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia», jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa jälkimäisen. Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetään loogillisena välttämättömyytenä.
Riippumatta siitä seuraako tahdontoiminnasta mitään vaikutuksia vai ei, koemme muka tässä itsessään vaikuttamista. Senvuoksi, niin väitetään, on tahto enemmän kuin pelkkä poikkeukseton »antecedenssi», se on vaikuttava syy, juuri siinä merkityksessä, jonka Hume tahtoi kieltää.
Kun loogilliselta kannalta ja Humen kausaliteettiteorian valossa tarkastellaan tällaista tietoprosessia, käy heti ilmi, ettei siinä ole edessämme yksi noita yksinkertaisia tapauksia, joita Hume käyttää esimerkkeinä oppiansa esittäessään.
Epäilemättä jonkunverran hedelmällisempi on ollut englantilainen empirismi, jota sielutieteessä n. s. »assosiatsio-psykologia» on kannattanut. Tämä suunta, sellaisena kuin sitä ovat edustaneet Englannissa varsinkin Hume, Stuart Mill ja Bain ja Ranskassa Taine on kieltämättä päässyt huomattavan pitkälle pyrkimyksissään kohti varsinaista tieteellistä psykologiaa.
Yleisesti on tunnettua, mitenkä Hume tottumuksen avulla selittää sen näennäisen välttämättömyyden siteen, mikä tutuissa ilmiöissä esim. biljardipallojen työnnöissä näyttää yhdistävän seurauksen syyhyn.
Yksityiskohtaisesti osoittaa Hume, että me emme missään, ei fyysillisessä eikä psyykillisessä havainnossa, vaarinota sellaista »voimaa taikka energiaa», että »voisimme ilman mitään kokemusta ennakolta nähdä tuloksen ja jo ensi kerralla pelkän ajatus- ja päättelytoiminnan avulla varmuudella ilmaista sen». »Kaikki tapahtumat näyttävät täysin irrallisilta ja erillisiltä» ; ne ovat »disjecta membra», kuten Wundt sattuvasti sanoo.