United States or Puerto Rico ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa missä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli oli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen puhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden vuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi Trudaine jokapäiväisellä puheenparrella.
Kun tilinteon päivä tulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin minä nämät sanat olen ollut niille sanoille uskollinen, olen odottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet, joita se minulta vaatii". Oli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. "Sisarenne?" alkoi hän epäilevästi.
Akkunat olivat korkeat ja kaltereilla varustetut, ja kadulle vievän ulko-oven vieressä seisoi kaksi vahtimiestä. Tullessaan oikeussalista tähän kolkkoon pakopaikkaan, huomasi Lomaque sen olevan typötyhjän. Yksinäisyys oli juuri sillä hetkellä hänelle tervetullut.
Rouva Danville, joka istui hänen vieressään, kävi myreän näköiseksi ja löi hiljaa viuhkallaan voudin käsivartta. "Olkaa niin hyvä ja pysykää ääneti siksi kuin poikani on laulanut", sanoi hän. Lomaque kumarsi hiukan, astui muutaman nurkassa olevan pöydän luokse ja otti siinä olevan sanomalehden käteensä.
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen ikkunasta. "Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni", sanoi Rosa, kääntyen sinne päin. "Ja mitä hän sanoo?" kysyi Lomaque. "Hän sanoo mitä minäkin", vastasi Rosa veljensä puolesta; "että meidän aikamme on teidän aikanne on parhaimman ja rakkaimman ystävämme".
"Minä kiitän teitä siitä että häntä säästitte", alkoi hän äkkipäätä, "hän ei ole tarpeeksi vahva vielä voidakseen kuulla uudesta onnettomuudesta, ellen minä saata hänelle tiedon ensiksi". "Te luulette siis minun tuovan pahoja uutisia?" sanoi Lomaque. "Minä tiedän sen. Nähtyäni teidän ensimmäisen katseenne häneen, sen jälkeen kun olimme kaikki istuutuneet vierashuoneesen, minä tiesin sen.
"Eikös ole janottava Heinäkuun ilma tämä kansalaiseni?" sanoi Lomaque, jättäen ylimmäisen vanginvartijan, ja taputellen kyttyräselkää mitä ystävällisimmällä tavalla hartioille. "Miten olette syössyt yhteen kaiken leipomuksenne tänään ilman järjestyksettä! Autanko minä teitä saamaan ne marssi-järjestykseen? Aikani on aivan teidän käytettäväksenne. Tämä aamu on minulla pyhäpäivää!"
Mutta Lomaque hengittää vaivaloisesti, ikäänkuin häntä vielä vaivaisi keskipäivän helteen tukehuttava kuumuus; ja hänen kasvoissaan voi huomata murheen ja levottomuuden merkkejä hänen silloin, tällöin hajamielisesti katsellessaan alas kadulle. Ne ajat, joista hän elää, ovat itsessään jo semmoiset, että ne voivat tehdä miehen kasvot murheellisiksi.
Tänä kauheana Hirmun hallitusaikana ei löytynyt sitä elävätä henkilöä koko Parisin kaupungissa, joka aamulla noustessaan olisi voinut olla varma siitä, ett'ei hän ennen iltaa joutuisi vakojien käsiin, syytöksen alaiseksi, vankeuteen tahi vaikkapa mestauslavallekin. Semmoiset ajat koettavat kyllä miehen mieltä; vaan Lomaque ei nyt niitä ajatellut eikä ollut huolellisna niiden tähden.
"Miten, ystäväni Lomaque", huusi vanginvartija, astuen pihalle, "mikä teidät on saattanut tänne tänä aamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?" "Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti tahi pari, kävelyyn käyttää.