United States or Sint Maarten ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta. Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto.
Vasta pimeän tullen lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme seuraavana aamuna.
Sillä aikaa kun miehet riisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä kuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin teekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään ruiskorppujamme. Ettei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista, joka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä.
Nyt näkymö ympärillämme valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen. "Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti niiden pitäisi tulla ajetuiksi sprint'in sivuitse". "Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi.
Usein täytyi meidän laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen. Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän.
Mutta meillä vielä oli toinen vaara jälellä. Takanamme tuhoavainen tulimeri läheni vaan yhä. Me kiitämään puhvelien perässä! Aamutuuli kiihoitti raivoavaista tulimerta. Tuli oli jo aivan kintuillamme, kuin me huomasimme, että se ääretön karja oli syösnyt syvään rotkoon. Kuoleman tuskassa kannustimme me hevosiamme eteenpäin. Sama rotko oli tuleva pelastajaksemme eli haudaksemme.
Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana saavuttamattomissa.
Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin tarjosivat runsasta siimestä.
Ratsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli noin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä pienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille. Tähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja itsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme intiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä.
Hyvin lannistuneen näköisiä näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään.