Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. lokakuuta 2025
Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino, Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut.
Nuo kaksi karhua, jotka yhä istuivat takajaloillaan, näyttivät itsekin hämmästyneiltä niin suuresta uskaliaisuudesta ja astuivat lyhyillä askelilla taaksepäin, möristen kumeasti vihasina sekä yhä enemmän paljastaen armottomia kynsiään. Pedro Vicente kulki eteenpäin yhä tyynenä ja tarkoin punnituilla askelilla.
Kun Pedro Vicente nukkui, ajatteli hän, että karhut luultavasti olivat tehneet hyvän päivätyön ja että, jos kohta niiden uhrit ainoastaan olivatkin puolen tusinaa, kumminkin teki siinä tapauksessa, että taistelu vielä tulisi niskoille, punanahkaisten luvun yhtä monta lurjusta pienemmäksi. Neljästoista luku. Keitä?
Kymmenen päivää oli kulunut ja odotetun avun asemesta saivat he nähdä rääkätyitä vankeja, jotka kohta päättäisivät kärsimyksensä marttiirapaalussa. Pedro Vicente, joka kumminkin oli enemmän tottunut vastoinkäymisiin kuin kullankaivajat, ei jaksanut hillitä itseänsä.
»Sennor,« sanoi hän, »vielä on aikaa, antakaa minun lähteä, yö on suotuisa ja jos teidän hevosenne ei vastaakaan minun huutooni, on minulla kumminkin niin monta tuntia yötä edessäni, että päivän tultua jo olen kaukana kojoteerojen näkyvistä.« »Tuhannet kiitokset, sennor Vicente,« vastasi nuorukainen, »mutta ei kukaan muu kuin minä itse voi varmasti tavoittaa oivaa Krusaderiani tuolla alhaalla.
Mutta kun Pedro Vicente oli mukana ja apuna, mies, jonka horjumaton rohkeus ja syvät tiedot erä-aavikosta olivat kuuluksi tulleet koko maakunnassa, olivat suurimmatkin epäilijät rauhoittuneet. Vihdoin rupesi tämä uutisen puute tuntumaan epäilyttävältä.
Nuorukainen kertoi epäilemättä sen hyvän uutisen, jonka Pedro Vicente oli ilmoittanut, sillä Gertrudes kuunteli ihastuksella ja hänen silmänsä osoittivat erinomaista iloa. Vihdoin annettiin merkki, että Salaperäinen vuori oli lähellä. Janoa ei kauemmin tarvinnut peljätä, ja kullankaivajien kärsimykset lähenivät loppuansa. Karavaani sai jälleen entisen rohkeutensa. »Anda!
Ja hän osoitti käden liikkeellä eteläistä taivaan rantaa. »Tämän erämaan kamala hiljaisuus tappaa minut, sennor Vicente,« lisäsi hän, »ja huolimatta siitä, mitä äsken sanoitte, pitää meidän, jos don Estevanillakin on sama ajatus kuin minulla, laskeutua alas ja epätoivon rohkeudella syöksyä Zopiloten leiriin.« Don Estevan lausui päättävällä äänellä seuraavat sanat: »Tresillian on oikeassa.
Mutta kullankaivajien vaimot sytyttivät tulet uudelleen varhain aamusella valmistaaksensa aamuruokaa. Pedro Vicente nousi yötiloiltaan ennen kaikkia muita, mutta ei ottaakseen osaa näihin kyökkipuuhiin, joita gambusinona ja retkikunnan johtajana syvästi halveksi. Hänen nousuunsa näin varhain oli kahdenlaiset syyt, joita ei pitänyt soveliaina ilmaista kenellekään.
»Te,« sanoi don Estevan, »miksi juuri te, nuori ystäväni, ennemmin kuin jokin muu, kuin Pedro Vicente, joka juuri äsken on vaatinut tämän kunnian itselleen.« »Sinä, lapseni?« puhkesi sanoiksi Robert Tresillian. »Juuri minä, sennor, juuri minä, isäni,« sanoi rohkea nuorukainen, »ja siitä vakavasta syystä, ettei kenelläkään ole niin suuria toiveita onnistua.
Päivän Sana
Muut Etsivät