United States or Pakistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut enää satua, se oli todellisuudessa olemassa. Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut, mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa rakennuksesta kohosi torniksi.
Stålhahnen kanuuna minun katollani tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää olen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa on minulla aina uudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta.
Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut. Käskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet. Ilmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli oikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat Latvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta.
Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi, kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon kuuluvassa järvessä.
Kirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla kirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella paljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti luettavia. Se oli ilmeisesti »Latvasaaren kuninkaan» kirjoittama. Ryhdyin heti lukemaan. »Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v. 1740.
Oli ikäänkuin olisin pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut. Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari. Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.
Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt.
Pohjatuuli menee illaksi kotiin, sanotaan, ja niin tapahtui nytkin. Kun keskiyön aikana tulimme järvelle, näkyi jo järvenpinnalla siellä täällä kuikanpeltoja, ja tunnin kuluttua oli järvi rasvatyyni. Kauanko viisi miestä virstaa katkaisee? Aurinko oli juuri noussut, kun maanantaiaamuna laskimme Latvasaaren venevalkamaan. Onni oli ollut minulle harvinaisen suotuisa.
Se minussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset mielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä. Heidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta tyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä jokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä.
Lapsellisessa innostuksessa pyysi ukko saada laukaista yhden laukauksen. Ja kun setä lupasi hänen ampua vaikka kymmenen, tuhlasimme ilossamme koko paljon Latvasaaren kuninkaan ruutivarastoa. Vielä samana päivänä tulin Latvasaaren omistajaksi. Hovilinnan omistaja olin jo ennen sen testamentin nojalla, joka löytyi saman kirjoituspöydän laatikosta, jolla setä kauppakontrahdin kirjoitti.