Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. elokuuta 2024
Hiiret alkavat levottomasti liikkua, ja yleinen vaatimus on, että vanhan rottahiiren pitää itsensä mennä tutkimaan mikä vaara uhkaa ulkoa. Mutta voiko kuvailla heidän hämmästystään, kun se vanha rottahiiri palaa takaisin ilmoittaen, että siellä on ihminen! Ihminen!
Kanslianeuvos käveli rouva Wagnerin kertoessa levottomasti edestakaisin huoneessa, ja vastusti silminnähtävästi tunnetta, joka ikävästi, milt'ei tuskallisesti, ahdisti häntä. "Niin, niin", sanoi hän sitte, "voin kyllä kuvailla mielessäni, että semmoinen rahasumma on teille oikea aarre. Ovatko asianomaiset siis jo maksaneet sen teille?"
Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventänyt. Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa kuussa?
Minne lienevät saaneet? Muutama päivä sitten kyllä tapasin heitä siellä. »Hän on kuollut», vastasi muuan, jolta kysyin Korhos-leskeä, vaan Jaakosta hänkään ei tiennyt mitään. Tuo miehekäs toverini oli siis teillä tietymättömillä, ja ikävällä kaipasin häntä. Niin olin mielistynyt häneen, jotta toivoin hänelle niin hyvää kohtaloa kuin lapsellinen mielikuvitukseni saattoi kuvailla.
Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan levollisella mielellä. Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa haamoitti kaukaa hirveänä aaveena.
Olen jo kertomuksessa »Eräs ylimyksellinen koti» koettanut kuvailla tätä perhettä, sen elämää ja asunto-oloja Helsingissä. Mutta minusta tuntui kuin heidän persoonallisuutensa täällä maalla olisivat ylenneet yhä selvemmiksi, ollen yhä täydellisemmin sopusoinnussa ympäröivän kehyksen, suuren sukukartanon, ylimyksellisen rakennuksen ja kaikkien sen muistojen kanssa.
Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin, elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin kuuluin.
Marraskuun 26 päivän aamulla rupesi puhaltamaan ja raivoamaan ankaran kylmä pohjoistuuli, joka puolenpäivän aikaan muuttui vesi- ja lumituiskuksi. Tästä jo kyllä voipi arvata ja kuvailla, minkälainen oli elantomme autioilla vuorilla. Muutamat, joilla vielä oli jälellä, pystyttivät kangastelttansa. Toiset kaivoivat maakuoppia. Minä kumppanineni pystytin telttarisasen, mutta mitä hyvää tästä oli?
Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta. Mutta siinä myöskin kaikki.
Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän loi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen. Jos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui, olisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla. Siinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät