Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. kesäkuuta 2025
Hän pyysi minulta anteeksi, että oli kirjoittanut minulle. Minun pitäisi lukea tuo tapaus niihin ajattelemattomuuksiin, joita sellainen henkilö voi tehdä, joka juuri on kadottanut yhden rakkaimmistaan. Sitte kertoi hän minulle yhtä ja toista äidistänsä ja hänen viimeisistä hetkistään, mutta siitä, jota olin odottanut, ei hän maininnut sanaakaan. Ja niin tulin minäkin kylmäksi ja jäykäksi.
Samoin kuin Renan »vastakääntymyksensä» ensi vaiheessa, siirtyessään positiivisesta kristinuskosta erikoisenlaatuiseen idealismiin, ei oikeastaan vieraantunut hylkäämästään elämänkannasta, ei katkaissut sitä napasuonta, jonka kautta kristillisyyden sisäelämä edelleenkin saattoi vapaasti virrata häneen, vaan päinvastoin kuten ennen muuta »Jesuksen elämä» todistaa saattoi koko sieluineen eläytyä tuohon sielunpiiriin samoin vanheneva Renan, huolimatta siitä, että hän yhä selvemmin näki idealisminsa haurauden, ei sittenkään tälle sisäisesti kylmennyt, ei varsinaisten naturalistien ja agnostikkojen tavoin kadottanut ihanteellisuuden näkökulmaa, idealistisen maailmantulkinnan mahdollisuutta.
Niissä on ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri minulle niin ... mitä olen minä tehnyt? Hän on etsinyt onneaan ... ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole osannut etsiä, on sitä vain toivonut.
Vanha soturi oli kiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi, eikä hän saattanut tottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi tunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi, ja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla katosi mitättömäksi.
Ken hänet näki paloyönä suorana seisomassa tai pitkin askelin kävelevän joukon keskellä ja jakelevan käskyjään selvällä, kovalla äänellä, olisi häntä tuskin enää tuntenut. Hänen harmaa tukkansa oli näinä muutamina viikkoina muuttunut lumivalkeaksi; hänen muotonsa oli kadottanut paljon entisestä tylyydestään ja ankaruudestaan; hänen äänensäkin oli saanut pehmeämmän soinnun.
Yliopettajan rouva huokasi. "Minä luulen että nyt on maailman viimeinen aika käsissä. Oletteko te kuullut sellaista?" Apteekkarin rouva ei milloinkaan ollut kuullut sellaista. Yliopettajan rouva ei myöskään ollut milloinkaan kuullut sellaista. Gunhild on hetkeksi kadottanut pormestarin näkyvistä. Hän meni ulos verandalle ja näki hänen kävelevän alaspäin pitkin erästä lehtokujaa puutarhassa.
Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana.
Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa, tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, ei tosin minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin tuttuun veljeen, jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen elämänsä.
Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei: hän oli jo kadottanut hänet!
Siellä oli vain irstautta ja kevytmielisyyttä. Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat kiusata vaikka jumalia! Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut. Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin.
Päivän Sana
Muut Etsivät