United States or Venezuela ? Vote for the TOP Country of the Week !
Djouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto. Innostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin monta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä viimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen etupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat "Apparitions" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), "Le juif", "Petouchkof", "Le Chien", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869 julkaisemassaan novellikokoelmassa "Nouvelles moscovites", sekä "
Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja, mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties kirjallisuudentutkija.
Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään; kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" sanoo H. Forsius vuonna 1757 julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa "vihittiin Kampilla oleva hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle? Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa saattueensa.