United States or Armenia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä aikaa kun koettiin auttaa Mansurin poikaa ja sammuttaa valkeata, satuloitsi Kafur Hamaman, otti säkillisen vettä ja vähän evästä ja painui Djeddahin ahtaille kaduille. Yö oli pilkkopimeä ja ukkonen jumisi etäällä. Tyttö hyvitteli hevosta ja puhutteli sitä, niinkuin se ymmärtäisi ihmisen puheen. Hamama, ystäväiseni, sanoi hän, vie minua isäntäsi luoksi.
Hänen kukkulalta juuri laskeutessaan, lensi hevonen täyttä laukkaa hänen ohitsensa. Se oli Hamama. Hän kutsui sitä luoksensa. Säikähtynyt eläin riensi vaan tiehensä. Ensi kerran hän ei kuunnellut isäntänsä ääntä. Kukahan lienee päästänyt Hamaman irti? ajatteli Abdallah; kuka on häntä säikyttänyt? Tämä on taas joku kepponen Kafurilta. Ettei paremmin pidetä häntä silmällä!
Ei, jatkoi tyttö; kun väkesi otti minut, minä olin jo päästänyt Hamaman irti. Ollen onnellisempi kuin minä, se on päässyt pakoon. Jos Hamama on täällä, niin on Abdallahkin täällä, ja jos hän ei ole täällä, mihinkä olet veljesi pannut? Ulos täältä, hävytön! huusi Mansurin poika; pelkää vihaani. Minä saatan pieksättää sinut kuoliaaksi.
Abdallah riensi takkansa kanssa kallion luoksi, jonne hän oli hevosensa liekaan pannut. Hän otti lapsen istumaan eteensä ja laski Hamaman, joka, toinen hevonen jäljessään, enemmin lensi kuin laukkasi, mieltänsä myöten menemään.
Jumala johti hänen askeliaan. Puolenpäivän korvilla näki Kafur etäältä Abdallahin seisovan kentällä kumarruksissa, niinkuin rukoukseen vajonneena. Isäntä, isäntä! huusi Kafur; minä olen täällä, Kafur on täällä! Ei lapsen huuto eikä kavioiden kapse voineet kavahduttaa Abdallahta hänen hartaudestaan; Hamaman seisahtuessa ei hän ensinkään liikahtunut. Kafur syöksähti vapisten hänen vierelleen.