United States or Kazakhstan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei, sanoi Vanloo, antakaa sen olla. Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, se on merirosvoja, ei meidän väkeä... Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen hautaan. Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen.
Vyhti sekaantuu. Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne. Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei yksikään sydän häntä takaisin kutsunut.
Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska, onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa.
Heidän karkeat jalkineensa turmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi saatu sijaa tälle surulliselle taakalle. Beauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen. "Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky, nostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki sänkyyn."
Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja alhaalta ruosteen syömä parveke. Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle.
Pikemmin tuntui hänen surulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan unhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla uusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin edullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän tahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi.
Näytti kuin hänen silmänsä nyt vasta olisivat avautuneet kaikelle synkälle ja surulliselle, kaikelle inhimilliselle viheliäisyydelle, joka tuhansissa muodoissa nyt hänelle ilmausi. Hän näki sokeita, joiden silmät eivät koskaan saaneet nauttia auringon valoa, hän näki viheliäisiä raajarikkoja, houruja, sortuneita ja kärsiviä olennoita kaikkialla.
Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa.