United States or Canada ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin täytyi pysytellä tasapainossa. Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät tyttärelleen.
Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan, sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet, kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan: »Paha olla?» »Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte, mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut todellakin niin kuin helvetin piinassa.»
Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää. Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin. Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus.
Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa.
Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein sanoivat pojillensa: »
Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua, jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt? Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti.