Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. toukokuuta 2025
Keskiviikkona. Verrattain rauhallisen yön jälkeen, jonka kuluessa taisimme kerran juoda teetäkin, vaikkei tosin nukkumisesta voinutkaan olla kysymystä, alkoi varsinainen kuuma aikamme kohta keskiviikko-aamusta varhain. Keskusasemalle alkoi tulvaamalla tulvata väkeä puhelemaan kanssani hetken vaatimuksista ja tehtävistä.
Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme tehneet, joka monelle viimeinen oli.
"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen, kuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet toisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin ilvehtiä keskenämme."
Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin edes-auttaa taisimme.
Jo ennenkuin taisimme puhujan itse erottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley. "Anna mennä, Kitty," sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä, tarttuen suitsiini, "anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa." Minä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä. Mutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian.
Menkää, herra, menkää ... maksaa vaivan ... ah, hän on merkillinen mies, todella merkillinen! Kun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteistä kieltä, ei voinut syntyä sen pitempää puhelua. Kysyin tietä ja kuinka kauan nousu kestäisi. Suoraan ylös ... korkeintaan kolme tuntia. Tie nousee nousemistaan, ja samalla metsä syvenee ja sakenee.
Mastotonna ja ohjatonna onneton laiva maanmiehemme muassaan ajoi rantoja päin, joita nämät niin kauan ja niin hartaasti olivat ikävöinneet, mutta ainoastaan niitten lähistössä hukkuaksensa. Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan valmistuksia kiivaasti puuhatessamme, eikä liioin niinä vielä kauheampinakaan hetkinä, joina emme tehneet mitään, koska kaikki, minkä taisimme tehdä, jo oli saatu tehdyksi.
Venäläiset karkasivat kimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja hätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla taisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle. Niin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty meidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa!
Toinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana aamuna. Kello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta niinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin ainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme olleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla.
Ainoastaan öisin ajoin, luultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa ilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa! Viimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin sataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi valppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin läsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli.
Päivän Sana
Muut Etsivät