United States or Botswana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen. Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon havaittavissa.
Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa pienissä kertomuksissa, joista Kontti-Anna on eritoten onnistunut. Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota.
Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä tarvitsi enää kirjoista etsiä.
Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa: Pietari Päivärinta. Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet runomuodon käyttäjiä.
Kumpikin he ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion Kuun tarinat, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita.
Kehitys-opin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen, uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi.
Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään käyttää runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on suorasanainen esitys.
Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi koitua kansalle ja valtiolle onneksi.
Sen ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi. Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin.
Björnson on kutsunut tätä uus-renessanssin aikakautta, romantiikan suurta virtausta, »suurien tunteiden ajaksi»: taistelussa usein valtavia vastuksia vastaan kasvoi uusi edistyksen, vapauden ja luonnon usko hehkuvaksi ja sielukkaaksi.