Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
Vaan luonto on luonto ja vaaleankarvainen lehmä ei koskaan muutu punaiseksi, vaikka sille kuinka paljon nauriita syötettäisiin, sanoi Lypsäjä-Tiina. Ellen kuunteli alussa hurskaasti, sillä hän oli kuullut että niin oli tehtävä.
Kyllä kai hän kuitenkin oli ollut olemassa, tuo äiti, arveli Ellen, ja oli myöskin rakastanut häntä, isää, tuossa nojatuolissa; sillä kun ihmiset olivat naimisessa, niin rakastivat he toinen toistansa, oli Lypsäjä-Tiina sanonut. Isä ei ollut ajanut partaansa pariin päivään. Se pisti esiin joka paikassa kasvojen alapuolella ja hiustupsu oli valunut otsalle.
Silloin juolahti mieleensä että hänellä kerran oli ollut äitikin, niin oli ainakin Lypsäjä-Tiina kertonut. Kummallista, että hänellä oli ollut äiti, jota hän ei ollenkaan tuntenut, eikä koskaan ollut nähnyt.
Huolta pitäminen siitä, mitä kirjaimien päähän pisti merkitä, kun seisovat tässä tai tuossa järjestyksessä. Ja Lypsäjä-Tiina oli sanonut että tämä oli osattava niin hyvin, että kävi sirip, sirap vaan, niinkuin maito-suihku kiuluun lypsäessä. Hän hyppäsi ylös aidalle ja katseli yli niittyjen ja kankaan. Aamun raittius peitti vielä sumuna tuon äärettömän tasangon.
Hän nukkui levottomasti yöllä; seuraavana aamuna heräsi hän varhain, nousi, puki nopeasti päällensä ja meni ulos hakaan, jossa rupesi kävelemään edes-takaisin pähkinäpensastoa myöten. Hän häpesi että oli niin levotoin. Eihän nyt ollut puhetta muusta, kuin että Lypsäjä-Tiina saisi sijaisen, ja mitä hänen tuli oppia, ei varmaankaan voinut olla niin vaikeata.
Pappi pani kätensä ristiin ja pyöritteli suuria sineettisormuksiansa: Tämä on todellakin peloittavaa! Tohtori taputti lapsen päätä: Kuka on opettanut sinua lukemaan, lapsi? Lypsäjä-Tiina! kuului vastaus. Vai niin! Tohtori otti taskustaan lyijykynän ja osoitti sanomalehden reunusta! Voitko kirjoittaa nimesi tähän?
Usein kävi hänen muotonsa surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä: Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas! Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa.
Ja ne näyttivät niin ankarille, vanhoille, huolistuneille nuo kasvot, vaikka hän tiesi että isänsä ei ollut vanha; sen oli Lypsäjä-Tiina sanonut usein kyllä, ja joka kerta lisännyt, että oli kumma kun ei kartanonhaltija nainut uudestaan; olihan hän mies parhaimmassa ijässään. Ellen makasi siinä ja ajatteli tätä hetken aikaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät