United States or Czechia ? Vote for the TOP Country of the Week !
»Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian kruunuun.» Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.
Mutta hänen tahtoansa korkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi merkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille: »Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen kanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne... Tahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?»
Mutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva julma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka viheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä hiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa kuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin Illyrian kuningassuvun kohtalo.
Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut kuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli hänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän hävisi... Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet ryöstää häneltä.
Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti katseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa: »Nyt se on tehty... Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan ainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti rakastaaksensa». »Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen uskaltaisi luottaa!» »Kas tässä, lue itse!...» Ja Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan.
Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty erittäin edullisen vaikutuksen. Pian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian kuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei pienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan.
Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa, piileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku kuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja Sacré-Coeurin luostarissa.
Se rappeutumuksen »mustalaistila», jota herttua de Rosen suurilla uhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana, alkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella.
»Niin, kruunu», sanoi kuningatar, »kuusisataa vuotta ovat Illyrian kuningassuvun jäsenet sitä kantaneet... Kuninkaita on kaatunut ja paljo ylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa... Nyt täytyy sen pelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole...»
Mérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen unelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian kansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka oikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei ollenkaan epäillyt retken onnistumista.