Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. kesäkuuta 2025
"Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse..." "Voi, sehän on hirveätä ... mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät kuoliaaksi?..." "Ei..." vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä ... vaan..." "Mutta ... neiti kulta, antakaa anteeksi sanokaa, mitä meidän pitää tehdä ... sanokaa..."
Leskeksi joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären, mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla esitetyksi Ruotsin kruununprinssille.
Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin voisi saavuttaa tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan Hannesta ihmisissä miellytti.
Mutta Hanneksen äiti? Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin, alas pihalle se ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa, joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he puhuvat. Ei kuullut. Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.
Lukkarin asunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli lavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä everstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat metsät. »Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo ihmistyä ja menestyä», ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta.
Luulenpa kuitenkin, että hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin lapsiansa. Jonkinlainen ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi talossa muutaman päivän.
Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä. Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä pitkin.
Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.
Rauman sukuhaara, luvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta edesmenneen everstin samettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.
Muistan hyvin hautauspäivän, he haudattiin kaikki kolme samana päivänä. Isoisällä oli everstin univormunsa ja tähti rinnassa, minulla oli mustat vaatteet ja pienen olkihattuni ympärille oli kääritty suruharso. Me astuimme heti arkkujen jälestä, hän talutti minua kädestä ja puristi sitä kovin, mutta en uskaltanut hiiskahtaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät