Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. kesäkuuta 2025
Uuden suunnan äärimäisyysmiehet Beer, Bethe ja Uexküll julistivat 1899 eräässä kuuluisaksi tulleessa kirjoituksessa, että »biologin kannalta ei mitään eläinpsykologiaa ole olemassa». Tämä kanta johtui osaksi mekanistisen periaatteen valtaanpääsystä biologiassa: myöskin keskushermoston toiminta ynnä sen motooriset ilmaukset ovat selitettävät puhtaasti aineellisen kausaliteetin avulla, osaksi tietokriitillisestä harkinnasta: ei tahdottu väittää, ettei eläimillä olisi »sielua», vaan ainoastaan, että »tästä kysymyksestä ei mikään kokemus ole mahdollinen». »Koska toisenlainen psyyke kuin meidän omamme on meille ehdottomasti suljettu kirja, emme voi eläinsielusta mitään sanoa emme voi mieleemme kuvailla sellaisia aistimuksia, jotka vain kaukaisesti muistuttavat omiamme.» Mutta näiden äärimäisyysmiesten vaatimuksesta huolimatta, että eläimiä niiden toiminnassakin tuli käsitellä »kemiallisina koneina», ei eläinpsykologia nimenä ja tieteenä lakannut olemasta, vaan on rinnan muun kokeellisen biologian ja psykologian kanssa herännyt aavistamattoman virkeään eloon.
Lähinnä juuri puheenalaiseen »voima» sanan väärinkäyttöön kohdistivat ensimäiset vitalismin arvostelijat H. Lotze ja E. Du Bois-Reymond murhaavan kritiikkinsä. Lotzen terävällä kirjoituksella on ollut tavaton merkitys mekanistisen fysiologian kehittymiselle. Du Bois-Reymondin kirjoituksessa on tietääkseni ensi kerran täysin nykyaikaisessa mielessä kehitetty mekanistisen biologian ohjelma.
Vuonna 1894 teki psykiatrian professori Baselin yliopistossa Gustav Wolff, jonka elämäntyön huomattavin osa kuuluu teoreettisen biologian alaan, merkillisen eläintieteellisen kokeen.
Nykyajan edistyneimmän biologian pohjalla on ikäänkuin tunne tällaisten täydellisten yllätysten mahdollisuudesta. Samalla kun se verrattomasti kohottaa tieteellisen työn mielenkiintoisuutta, saattaa se tutkijan jyrkästi vieromaan spekulatiivista ajattelua ja ennenkaikkea perinnäisiä dogmaattisia käsityksiä.
Ei siis mitenkään ole oikeutettua ennakolta julistaa, että määrätyn tieteen tässä tapauksessa biologian päämääränä on redusoida havaitut komplisoidut »vaikutustavat» yksinkertaisemmiksi fysikaaliskemiallisiksi laeiksi ja ilmiöiksi.
Missä muodossa tämä vastakohta psykologiassa esiintyy? Voidaanko psykologiassa siis ainakin yhdellä biologian alalla tämä kiistakysymys definitiivisellä tavalla ratkaista?
Joka tapauksessa nämä eri menettelytavat eli älyntoiminnat perustuvat toisistaan erillisiin reproduktioihin: mitään yhtenäistä kykyä, »älyä», ei ole olemassa, »äly» on vain eräiden prosessien summa. Muilla biologian aloilla tavataan valtava määrä täydellisesti analogisia ilmiöitä.
Senvuoksi on etsittävä tämän prinsiipin loogillisesti virheetön määritelmä, jolloin samalla saadaan syviä silmäyksiä biologian todelliseen tehtävään ja eräisiin sen peruskäsitteisiin. Vasta kolmannessa luvussa yritetään »vitalismin psykologista kumoamista».
Eräs kokeellisen biologian kaikkein merkillisimmistä keksinnöistä, Barfurthin »superregeneratio» osoittaa sitovasti, että vierussolujen »naapuruusvaikutukset» todellakin määräävät, mitkä kunkin solun »potensseista» pääsevät kehittymään.
Näin siis entisen yksinkertaisen fysikaaliskemiallisen tehtävän sijalle astuu elävän solun äärettömän monimutkainen fysiokemia tehtävä, jonka ratkaisu siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Henkiseltä rakenteeltaan toisenlaisiin tutkijoihin nämä mekanistisen biologian tavallaan kielteiset, mutta silti tietenkin erinomaisen arvokkaat saavutukset kuitenkin vaikuttivat toisella tavalla.
Päivän Sana
Muut Etsivät