Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 13. kesäkuuta 2025
Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria, yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla. Ne on yläkerran vangit, sanoi tirehtöri haluttomasti. Joka päivä puoli tuntia. Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän joukossaan.
Ja ainoa heidän toivomuksensa oli, että Helena ei kuitenkaan vaikuttaisi miesosastolla, koska sanoivat he molemmat nauraen Helenan ulkomuoto ja olento . He eivät katsoneet tarpeelliseksi lopettaa lausettansa sen paremmin. Tämä ehto oli tosin pettymys Helenalle Souvari-Heikin tapaamiseen nähden. Mutta nyt aluksi hän oli siihen tietysti suostuvinaan.
Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi Souvari-Heikin nimen. Aivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista ilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi. Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? kysyi Helena hiljaa ja arasti.
Nämät ilmestykset antoivat hänelle sanomatonta elämän tarmoa. "Minä olen todellakin täydellinen nolla", päätti hän. "Tässä minä istun, ja mitä minä olen saanut aikaan, en mitään! Keltä minun tarvitsee kysyä mitä minun on tekeminen, ei keltään! Ja nyt minä otan ja menen vankilaan ja haen sieltä sen Souvari-Heikin, sillä hän on jälleen siellä. Niin minä teen."
Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota. Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut. Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? kysyi hän Helenalta.
Hovijunkkari oli estänyt yhden pojista niin sanotun Souvari-Heikin pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa. Muut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta, mutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin Helenan papan tahtoa.
Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan siitä, että hänellä oli veli niiden joukossa, ja se tunto olikin päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon veljeen juuri vähin rakkautta.
Nyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää ikipäiviksi tämä vankila. Harvoin hän eläessään oli niin pahoilla mielin ollut kuin nyt, kulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään Souvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä tirehtörin tähden.
Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin. Todellakin, sanoi hän. Mistä syystä me aina kuvailemme, että meissä on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.
Päivän Sana
Muut Etsivät