Käsityksen persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa hallitsevista luonnonlaeista. Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle ystävälleen. »Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen ollut!

Kehittymättömällä ihmisellä ei ole tarkkaa kunnollista tietoa luonnonlaeista, eikä hän ymmärrä syyn ja seurauksen suhdetta, niin että hänen mielikuvitustaan ei rajoita mikään ja hän luulee voivansa monella tavalla vaikuttaa luonnon kulkuun.

Joka kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia tulevaisuuteen. Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen tämän huomion seurauksena.

Mutta tämäpä, vaikka sureekin ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme, ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat