United States or Pitcairn Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta tokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin paljon!" Hänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli niellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin aarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin.
Sittenkuin Constance olisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä välikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi jotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti saalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten levossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.
Kun hän oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika eli. Norine katseli häntä hämmästyneenä. "Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista, kun en tiennyt mitään siitä!" "Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää.
Norine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi puhettaan: "Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää lastaan kadulle tällä tavalla."
Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän vaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes pojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin häilyvät.
Mathieu oli aina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja luuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden hämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen murhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten jotakin pahempaa onnettomuutta.
Onneksi muisti hän pienimmätkin yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä, jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan.
Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan. Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen.
Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän: "Ettekö tahdo suudella minua?" Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut. Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa. "Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta?
Ja Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään ajatuksen. "Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena." Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin varmalla äänellä.